”Asuin lapsena Kotkassa ns. miljoonatalossa Enso Gutzeitin työntekijöiden talossa. Harrastin hiihtoa ja poikapainia. Olin laiha ja muita pidempi, joten laji ei sopinut minulle. Painiura oli lyhyt, mutta kivulias. Voitin siinä lajissa vain yhden matsin. Se oli Tiutisten työväentalolla sarjassa alle 42 kiloa. Sain vastustajan väännettyä mattoon ja vastustaja huuteli eturivissä istuneille kavereilleen, että mitä miä nyt teen! Hän sai siitä varoituksen, ja sain siitä sitten alpakkalusikan palkintokaappiini.”
”Olin oppikoulussa, jossa luokkakaverini oli Seppo Kakko. Hän oli jokalajin mies, ja hän houkutteli minua Kotkan Reippaaseen pelaamaan koripalloa. Organisoitua valmennusta ei siellä ollut, enemmänkin sellaista, että vanhemmat kaverit tekivät huutojaon aina harjoitusten alussa. Olin yleensä aina se viimeinen, kun pallokaan ei pysynyt käsissä. 13-vuotiaana olin 186-senttinen. Muistaakseni Reipas lähetti minut ensimmäiselle korisleirille Vierumäelle 14-vuotiaana.”
”Vuoteen 1967 sattuu yksi suurimmista koripallomuistoistani, kun voitimme Urheilutalossa mestaruussarjan uusintaottelussa Hongan. Oli hienoa palata Kotkaan bussilla, kun oli kymmeniä, jopa satoja ihmisiä Kotkassa työväentalolla myöhään illalla joukkuetta vastassa. Jos ei nyt aivan torvisoittokuntaa ollut, niin melkein. Aikamoisia sankareita oltiin silloin. Roolini oli kasvanut nopeasti, ja minut tällöin palkittinkin kauden päätteeksi joukkueen parhaana pelaajana.”
”Pelasin ensimmäisen maaotteluni 17-vuotiaana, kesällä 1965, USA:n 64-olympiajoukkuetta vastaan. Joukkue oli Euroopassa turneella ja pelasimme heitä vastaan useamman ottelun Suomessa reissaten heidän kanssaan bussilla. Joukkueessa pelasi mm. Bill Bradley, josta tuli USA:n presidenttiehdokaskin. Pääsin tippaamaan onnistuneesti kerran pallon koriin ja Martti Huhtamäki kirjoitti ottelusta: Tämä on sensaatio, Ville Vainio sai mustelman korirenkaasta kyynärpäähänsä.”
”EM-kisat 1967 Suomessa oli taatusti lyhyen urani huippu saavutuksellisesti. Jaoin espanjalaisen pelurin kanssa kisojen levypallokuninkuuden, otimme 99 levypalloa yhdeksässä ottelussa. Huomasin tällöin, ettei Euroopassa löytynyt vastustajaa, jota vastaan en olisi kyennyt pelaamaan. Joukkueenakin pystyimme haastamaan ja voittamaan todella kovia maita. Joukkuehenkemme oli pirunmoinen ja menestys vielä ruokki tätä. Minä ja Olli Ahonen olimme ainoat, jotka olimme Helsingin ulkopuolelta ja asuimme kisojen ajan hotellissa. Liimon Mara ja Pilkevaaran Jomi olivat joukkueen jekkujen tekijöitä, ja kävivät aina välillä huoneessamme tupatarkastuksessa, tarkistamassa onko naisia ollut vieraana. Pelien jälkeen Helsingissä kävimme ravintola Nautiluksessa syömässä ja puimassa otteluita.”
”Pienenä anekdoottina mainittakoon hieno tapaaminen EM-kisojen ajalta, kun pelasimme Tampereella Suomen EM-kisoissa. Viimeinen matsi oli ohitse ja käväisimme virallisten ohjelmien jälkeen ravintolassa, josta palailimme hotellille. Hotellin edessä istuskeli rotvallin reunalla mies kitaran kanssa. Istuimme miehen viereen, joka lauleskeli meille muutaman laulun. Hän oli Tapio Rautavaara.”
”Sain tiedon talvella, että minut on valittu pelaamaan Euroopan joukkueeseen 1968. Kun olympiakarsinnat päättyivät Bulgariassa, lensin Belgradiin pelaamaan Euroopan joukkueessa Real Madridia ja Belgradin kaupungin joukkuetta vastaan. Ymmärtääkseni joukkueeseen valitun piti olla pelannut edelliskaudella maansa mestarijoukkueessa. Matka oli mielenkiintoinen ja siellä sai maistaa urheilutähden elämää. Asuimme siihen aikaan hienossa hotellissa, jossa saimme käyttää vapaasti huonepalveluakin. Testasimme hämmentyneinä huonekaverini kanssa onko se totta ja tilasimme shampanjaa ja mansikoita kermavaahdolla – ja saimme ne. Se oli kova juttu työläispojalle! Turnauksessa tutustui hyvin moniin koviin nimiin ystävystyen heihin. FIBA:n Hall of Fameenkin valittu Kresimir Cosic pelasi myös Euroopan joukkueessa ja tutustuin häneen 1968 olympiakarsinnoissa ja Euroopan joukkueessa pelatessani. Hän kyseli kovasti BYU:sta ja kerroin hänelle paikasta kehuen sitä. Seuraavana vuonna huippusentteri Cosic tulikin BYU:hun. Olen sitä nauranutkin, että se ei ollut karriäärini kannalta järkevimpiä värväyksiä, sillä istuin sen jälkeen penkillä.”
”Olin BYU:ssa neljä vuotta, mutta en päässyt paljoa pelaamaan. Pelasin aina harjoituksissa vastustajaa esittävässä joukkueessa aloitusviisikkoa vastaan, kun olimme scoutanneet vastustajan pelitapaa. Olin kyllä pelireissuilla mukana, mutta peliaika oli kortilla – osittain yhden episodinkin takia…”
”Brigham Young on mormonikirkon omistama yliopisto. Tuohon aikaan oppina oli, että pappeuden voi mormoniuskonnossa saavuttaa ainoastaan valkoinen mies. Yliopisto oli hyvin valkoinen ja muita ei juurikaan ollut. Vuonna 1969-70 oli hyvin aktiivista vaikuttamista yhteiskunnallisesti. Mustien oikeuksia vaadittiin tuohon aikaan kovasti. Olen itse kohtalaisen liberaalisti ajatteleva ja tällainen erottelu soti omia ajatuksiani oikeudenmukaisuudesta vastaan. Kerran jopa ottelun aikana tuli ottelussamme mellakka ja polttopullo heitettiin kentälle viivästyttäen ottelua. Kansallinen media kiinnostui tämän tapahtuman johdosta ja siitä ettei meillä ollut yhtään tummaihoista pelaajaa BYU:ssa. Sports Illustrated lähetti toimittajan pelimatkallemme Utah Statea vastaan, joka oli ainoita kohteita, jonne kuljettiin bussilla eikä lentäen. Toimittaja tuli mukaan bussiin ja halusi jutella erityisesti meidän, jotka emme olleet mormoneita, kanssa. Kun toimittaja kysyi minulta, että olenko sitä mieltä, että tämä doktriini tästä pappeudesta on rasistinen. Vastasin, että sen määritelmän mukaan, joka minulla on, se on rasistinen. Toimittaja kysyi vielä, että haluaisinko oman pienen poikani kasvavan Provossa (BYU:n alue), johon vastasin rehellisesti, että se olisi viimeinen paikka, jossa hänen haluaisin kasvavan. Paikka on pieni laatikko, jonne ei lasketa muita totuuksia tai asioita. Lehden ilmestyttyä alkoi puhelimeni soida ja teksti oli niin hurjaa, ettei ikinä olisi voinut uskoa – minua syytettiin saatanankin kätyriksi. Minut, toisen lausunnon antaneen kanssa, kutsuttiin kokoukseen, jossa oli paikalla yliopiston presidentti, urheilutoimen johtaja ja päävalmentaja. Meille sanottiin, että eikö ollutkin niin, että teitä lainattiin väärin? Vastasin, että ei, kyllä vastaus oli oikein lainattu. Tällainen jupakka ei ainakaan edesauttanut omaa peliuraani BYU:ssa.”
”Suomeen paluu oli itsestäänselvyys opiskelujen päätyttyä USA:ssa, sillä koripallourani ei olisi voinut edetä mitenkään Amerikassa. Myöskään Euroopassa ei tuohon aikaan juurikaan ollut mahdollisuuksia pelata ammattilaisena. KTP tarjosi minulle työtä ja pelipaikkaa, työpaikka ei kuitenkaan vastannut odotuksiani. Playboys oli myös varteenotettava vaihtoehto. Minulla oli tiukka tilanne saada rahaa kesäyliopistomaksuja varten. Playboysiin olisin ehkä mennytkin, mutta Playboysin Mikko Marttinen oli juuri tuolloin työmatkalla Euroopassa. Sain nopeiten Pantterien Esko Karhusen kiinni, joka lähetti rahat perheelliselle miehelle kuluihin (auton tuonti, lentoliput perheelle, jne) ja näin raadollisesti joukkuevalinta tapahtui. Olin opiskellut mainosalaa ja aluksi pääsin töihin Virsuun mainospäälliköksi. Sittemmin pääsin töihin mainostoimistoon. Esko Karhunen on kirjassaan minua tituleerannut Suomen kalleimmaksi pelaajaksi tuohon aikaan. No, todellisuudessa ei silloin ruskeat kirjekuoret todellakaan omistajaa vaihtaneet.”
”Vuoden 1968 karsinnoissa bulgarialainen sentteri Mirzev veti minua kyynärpäällä koko matsin ajan. Varoitin häntä kesken ottelun, että jos tuomarit antavat sinun tehdä noin, niin minä en anna. Kallu minut ottikin kerran rauhoittumaan vaihtopenkille, mutta oli tiukka peli ja hän laittoi pian minut takaisin. Bulgarialainen löi taas kerran, jolloin löin häntä nyrkillä palleaan sen verran kovaaj, että hän putosi siihen ja hänet kannettiin paareilla pois. Tapahtuma johti mellakkaan hallissa. Tilanne oli erittäin vaarallinen ja mellakkapoliisit ympäröivät meidät ja saattoivat pukutiloihin. Päälleni syljettiin katsomosta. Pelin jälkeen kaikki muut saivat poistua pukuhuoneesta seuraamaan seuraavaa ottelua paitsi minä. Lopulta minut kuljetettiin takaovesta kahden konepistoolimiehen varmistaessa turvallisuuteni matkalla hotellille. Muu joukkue jäi katsomaan seuraavaa ottelua, kun itse olin konepistoolimiehen vartioitavana hotellihuoneessani. Kun minulle tuli nälkä, koputtelin ovea ja lähdin konepistoolimiehen saattamana etsimään muuta joukkuetta ja löysin heidät ravintolasta. Joukkueen pöydän päässä oli minulle varattu paikka. Paikalla oli suuri kukkakimppu, jonka ruotsin maajoukkue oli lähettänyt, sillä he eivät arvostaneet pätkääkään kyseisen bulgarialaisen likaista pelitapaa ja kiittivät minua tempustani. Kun lensin karsinnoista Belgradiin Euroopan joukkueen turnaukseen, pyysi Ursula – Sir William Jonesin sihteeri –minut syömään aamiaista Jonesin kanssa. Ajattelin, että huh, nyt tulee sanktiota. Aamiaisella oli tunnelma hiljainen ja yritin jutella. Jones poltteli paksua sikaariaan, oli hiljaa pitkän aikaa, mutta viimein hän sanoi: Bulgarialaiset vaativat minulta teille pitkää kilpailukieltoa, mutta totesin, että Mirzev on niin pitkään kerjännyt tuota, että pitäköön hyvänään. Tällä asia oli loppuun käsitelty. Teko oli suurin piirtein ainoa väkivallanteko elämässäni.”