30.9.2017 14:00 Peli päivässä, ei kuitenkaan sentään kaksi parhaassa, mutta kolmas peli kolmeen päivään joka tapauksessa, kun Suomen vastustajaksi lauantai-iltana asettui Puola.
Teijo Finneman kiertämässä puolalaista ensimmäisessä tappioon päättyneessä EM-ottelussa.
Aloitusviikossa ei uutta: Kari Liimo, Veikko Vainio, Pertti Laanti, Teijo Finneman, Jorma Pilkevaara. Puola oli koko ottelun ajan hiukan edellä, vaikka Suomi muutamaan otteeseen peliä johtikin, parhaimmillaan 32-29. Siitä Puola sitten karkasi tehtyään yhdeksän pistettä peräkkäin juuri ennen taukoa. Lopputulokseksi kirjattiin Puolan 80-68 (38-32) voitto, jota yleisesti pidettiin oikeudenmukaisena.
Pelin aikana pelikello päätti protestoida ja tilanteen ollessa 23-23 se nollasi itsensä ilman lupaa ja pyytämättä.
Kari Liimo sai kovaa kritiikkiä. Kun hänet ajassa 37.45 otettiin kentältä, loihi Erkki Paananen lausumaan huutomerkin kera juttuunsa: ”Liian myöhään!” Liimo istui pelin jälkeen pitkään yksinään tyhjenevässä ja pimenevässä hallissa. Jotenkin huulilta oli luottavissa: ”Vielä minä näytän!”
Liimo muistelee 50 vuotta myöhemmin, että kritiikki oli hetkittäin aika kovaa. ”Se kyllä hiukan kaiveli, koska olin kisoissa ’merkitty mies’. Monesti myös aivan hyökkäysajan lopussa pallo tuli minulle. Jonkun piti se ratkaisu silloin tehdä, eivätkä ne heittovalinnat silloin ole parhaita mahdollisia.”
Hän kiittää joukkuetovereitaan, jotka ymmärsivät kuinka suuren vastuun ja paineen hän joutui kantamaan. ”Kaiken kaikkiaan joukkueen henki oli hieno ja olivathan kisat upea kokemus – ensimmäinen iso koripallotapahtuma Suomessa”, muistelee Liimo.
Jorma Pilkevaara osoitti Puolaa vastaan mitä johtajuus tarkoittaa. Joukkueen kapteeni ”Pilkku” heitti upeat 23 pistettä ja sai tulitukea Pertti Laannilta, 16 pistettä. Laanti varmaan muisti mitä oli sanonut Romania-voiton jälkeen.
Myös valmentajat laittoivat itsensä aika lailla peliin. ”Vaihtopenkin ylivoimaisesti ’kuumin’ henkilö on päävalmentaja Kalevi Tuominen, joka ’lentää’ välillä kentälle, riehuu toimitsijapenkin tuntumassa, tai istuu sadatellen penkin päässä. Kallu huutaa ääni käheänä jatkuvasti ohjeita kentällä oleville pelaajille, vaikka ne eivät aina yleisön melun vuoksi pelaajia tavoitakaan…”
”Petteri Petersen ja Matti Turpeinen raahaavat tarvittaessa vastaan rimpuilevan Tuomisen takaisin penkin päähän. Petteri peittää hermostuneisuuttaan juomalla pelin aikana litroittain Coca-colaa. Lääkäri Risto Elovainio on sen sijaan viilipytty, joka tiukassa paikassa korkeintaan mutisee, että tuohan oli lääketieteellisesti mielenkiintoinen tapaus.”
Tuomarointi puhutti kovin lehdistössä. Pentti Salmi suitsi keskustelua kirjoittamalla, että ”yhtään ottelua tuomarit eivät kuitenkaan ole ratkaisseet ja se on hyvä asia”.
Parin voitto-ottelun jälkeinen tappio palautti myös lehdistön kirjoitteluun sopivan mollivoittoisen sävyn. Erkki Paananen sen summasi: ”Tshekkejä vastaan tuskin edes lähdetään tavoittelemaan voittoa mutta sen jälkeen on tie taas avoin.”
Lue myös:
Kymmenen vuotta vuoden 1967 EM-kisojen jälkeen pelattiin taas Helsingissä. Toukokuussa Helsingin messukeskuksessa oteltiin kiivas karsintaturnaus, jossa Suomi voitti kahdeksasta pelistä viisi ja varmisti kisapaikkansa EM-lopputurnaukseen, joka pelattiin syyskuussa Belgiassa. Kaikkiaan mestaruudesta kamppaili tuolloin 12 joukkuetta.
Kari Liimo olisi poissa kokoonpanosta ja peli alkaisi tavallista aikaisemmin (15.30), jotta joukkueet ehtisivät Helsinkiin seuraamaan loppuottelua sekä osallistumaan päättäjäisiin.
Belgia-pelin jälkeen Suomen joukkue matkasi siis Tampereelle, jossa vastassa oli yhden välipäivän jälkeen Israel. Yhä edelleen puhutti Olavi Ahosen ulosajo mutta sävy oli jo hiukan muuttumassa. Alettiin ymmärtää, että koripallosäännöt ovat vaikeat lajia ymmärtäville, mutta ensi kertaa peliä seuraavalle yksityiskohtien oivaltaminen oli mahdotonta.
Vuoden 1967 EM-kisoissa vain kahdelle lohkon parhaalle joukkueelle tarjottiin mahdollisuutta pelata mitaleista. Jugoslavialle kärsityn tappion jälkeen Suomen tilanne oli kahden tappion myötä tässä mielessä vaikea, muttei vielä mahdoton.
Siitä keskiviikosta 4.10.1967 tuli päivä, jota ei ole kaikilta osin mukava muistella. Katsomoväkivalta ja riehuminen olivat aika lailla uutta, eikä eturintamassa ole hyvä olla. Vaan kaikkeen Suomessakin pystytään, jos sikseen tulee. Mitä siis oikein tapahtui?
Lepopäivä oli vietetty ja vastassa 3.10.1967 Espanja, josta välipäivän lehtijutut kovin varoittivat. Kalevi Tuominen oli pohtinut, olisiko myös välipäivänä maanantaina kuitenkin pitänyt harjoitella, mutta pelaajat Pertti Laannin johdolla sanoivat menevänsä mieluummin vasta tiistaiaamuna herättelemään kroppaa.
Puola-tappio oli nollattu ja Suomi oli valmis uuteen haasteeseen. Neljännen pelin jälkeen olisi tarjolla lepopäivä, joten bensaa ei tarvitsisi säästää – vaikkei moiseen paljon mahdollisuuksia ollut aiemminkaan.
Vuoden 1967 EM-kisojen toinen pelipäivä 29.9.1967 alkoi iloisissa tunnelmissa. Ankaraa kritiikkiä ennen kisoja suoltaneissa sanomalehdissä oltiin avausvoittoon tyytyväisiä, mutta jo toisessa tai viimeistään kolmannessa kappaleessa muistettiin mainita, että Hollanti oli Helsingin lohkon heikoin joukkue. Päivän vastus Romania olisi sen sijaan ihan muuta.
Vuoden 1967 EM-kisat saatiin järjestää oivalliseen aikaan, olihan takana hieno jakso: vuoden 1964 olympiakarsinnat kesäkuussa Genevessä, pääsy olympiakisoihin Tokioon ja hyvät pelit siellä, toki myös seuraavan vuoden EM-kisat.
Suomi sijoittui 1967 kotikisojen alkulohkossaan kolmanneksi ja matkasi jatkopeleihin Tampereelle. Siellä ratkottiin pelit sijoista 5-8.