Koripallon EM-kisat 1967 Helsingissä ja Tampereella: Osat 1 & 2.

28.9.2017 08:00 Vuoden 1967 EM-kisat saatiin järjestää oivalliseen aikaan, olihan takana hieno jakso: vuoden 1964 olympiakarsinnat kesäkuussa Genevessä, pääsy olympiakisoihin Tokioon ja hyvät pelit siellä, toki myös seuraavan vuoden EM-kisat.

Kisojen valinnasta päätettiin 1965 Moskovassa. Suomi sai mitä ilmeisimmin kisat järjestettäväkseen, koska liiton silloinen puheenjohtaja Wille Dillemuth osasi kabinettipelin ja oli kielitaitoisena sekä kansainvälisenä ihmisenä hyvissä väleissä FIBA:n pääsihteerin William Jonesin kanssa. Dillemuth oli todellinen gentleman.

Suomella oli myös tarjota ottelupaikoiksi kaksi upeaa ja ennen muuta suurta areenaa, Helsingin ja Tampereen jäähallit. FIBA:n arkistoista löytyy maininta, että vuonna 1967 siirryttiin areenoiden osalta uuteen aikaan. Toki osaltaan päätökseen vaikutti myös Suomen hyvät esitykset edellä mainituissa turnauksissa. Isäntämaalta oli oikeus odottaa menestystä - ei ollut pelkoa että Suomesta tulisi heittopussi.

Nyt 50 vuotta myöhemmin voi pohtia, paljonko tuolloin vaikutti itsenäisyyden silloinen juhlavuosi, mene ja tiedä. Kalevi Tuominen toki nostaa yhdeksi syyksi myös ranskalaisen L’ Equipe-lehden laajan artikkelin, jossa se kehui vuolaasti Suomen otteita Geneven olympiakarsintojen jälkeen. ”Suomi pelaa jopa paremmin kuin USA”, raportoi lehti ja kehui erityisesti Suomen koko kentän paikkapuolustusta.

Joukkueen valmistautuminen kisoihin oli tavallaan prosessi, joka oli alkanut jo viimeistään vuoden 1964 Geneven olympiakarsinnoista. Ennen Tokion kisoja leireiltiin paljon ja vuonna 1965 Suomi pelasi touko-kesäkuun vaihteessa EM-kisoissa, jotka järjestettiin Moskovassa ja Tbilisissä. Siellä lopullinen sijoituksemme oli 12:s. Suomi kärsi sijoitusotteluissa tappiot Ranskalle 42-55 sekä Espanjalle 58-65.

Kahdeksan joukkueen alkulohkossaan Suomi oli ollut viides voitettuaan seitsemästä pelistä kolme. Neuvostoliitto ja Jugoslavia voittivat alkulohkot puhtaalla pelissä ja kohtasivat lopulta myös loppuottelussa, jonka Neuvostoliitto voitti 58-49.

Koti EM-kisat pelattiin 28.9 – 8.10.1967

Vaikka maajoukkuetoiminta on jatkuva prosessi ja Suomenkin pelaajat harjoittelivat vuosina 1963 - 1967 keskimäärin 900 tuntia vuodessa, voidaan todellisen valmistautumisen koti EM-kisoihin katsoa alkaneen 10. – 12. toukokuuta Kisakallion urheiluopistolla pidetyllä leirillä. Susi Training Centerin historia on siis tavallaan hyvinkin 50 vuoden ikäinen, vaikkei vuonna vielä 1967 varsinaista Susi-jengin ulvontaa kuulunutkaan. Toki juuri 1960-luvun pelaajat loivat perustan ilmiölle, jota 1977 ja 1995 joukkueet jatkoivat. Yhteistä koko matkalle on Robert Petersen.

Päävalmentaja Kalevi Tuominen sekä hänen aisaparinsa Robert ”Petteri” Petersen olivat kirjanneet pelaajien kalenterit täyteen sillä yhteisiä leiri- tai pelivuorokausia kertyi toukokuussa 11, kesäkuussa samoin. Heinäkuussa joukkue oli yhdessä yli 20 vuorokautta, elokuussa 10 ja syyskuussa 13 vuorokautta, jonka lisäksi joukkueelle pidettiin yksittäisiä harjoituksia SVUL:n hallissa Helsingissä. Syyskuussa joukkue olikin todellisuudessa yhdessä joka päivä pois lukien 19.9, jonka kohdalle ohjelmaan oli kirjattu ”lepopäivä”.

Aivan koko harjoitus- ja peliohjelmaa ei tuolloin voitu toteuttaa, sillä kaikki pelaajat eivät olisi saaneet työnantajiltaan niin paljoa lomaa kuin olisi toivottu. ”Emme edes kehdanneet ryhtyä niin vaikeisiin neuvotteluihin”, sanoi Kalevi Tuominen.

Joukkue testattiin työterveyslaitoksella toukokuun lopussa sekä heinäkuun alussa ja prosessin aikana pelaajille tehtiin myös psyykkiset testit. Leiripaikkoina olivat Kisakallion lisäksi Vierumäki, Kuortane, sekä tuleva pelipaikka Helsingin Jäähalli. Eikä joukkueen valmistautuminen tietenkään rajoittunut harjoitteluun. Harjoitusotteluita - niin yksittäisiä pelejä kuin turnausotteluita - kertyi harjoitusjakson aikana 20, kotimaan lisäksi Tallinnassa ja Leningradissa (Pietari).

Joukkueen hyvä pelivire oli aistittavissa jo 4. kesäkuuta ottelussa Viroa vastaan. Suomi voitti etelänaapurit tuolloin ensimmäisen kerran. Koripallomaajoukkueen ensimmäisistä maaotteluista oli tuolloin kulunut 28 vuotta. Tarton pelin erikoisuus oli, että se aloitettiin ulkona 4000 katsojan edessä mutta sateen vuoksi peli siirrettiin toisen puoliajan ajaksi sisätiloihin, jolloin puolet katsojista jäi hallin ulkopuolelle. Peli päättyi Suomen voittoon 57-49 ja paras pistemies oli Pertti Laanti (12). Voiton arvoa nosti se, että Kari Liimo ei nilkkavamman vuoksi voinut pelata.

Suomi voitti Viron myös toisessa ottelussa, nyt 69-64. Kari Liimo tuli peliin mukaan 14 minuuttia ennen loppua kipeästä jalastaan huolimatta ja teki 14 pistettä. Martti Huhtamäki raportoi, että siinä vaiheessa Suomen peli alkoi kulkea kuin vanhoina hyvinä aikoina. ”Kari iski lisäksi pallon pari kertaa korkealta ilmasta suoraan pelaajan kasvoihin. Ne ovat suorituksia, joita vaan kovan amerikkalaisvalmennuksen jälkeen pystyy tekemään”, kirjoitti Huhtamäki. Ottelun parhaana palkittiin kuitenkin 17 pistettä heittänyt Jorma Pilkevaara.

Pelejä ja PR:ää

Maajoukkue harjoitteli kisoja varten myös pelaamalla eri kokoonpanoilla harjoitusotteluja, joilla kisainnostusta viriteltiin. Joukkue kävi muun muassa pelaamalla Itä-Suomen allianssia vastaan Imatralla. Kevyestä harjoituksesta se kävi, koska loppuluvuiksi kirjattiin 115-49. Lars Karell nakutti 34 ja Teijo Finneman 31 pistettä.

Elo-syyskuun vaihteessa maajoukkue pelasi kaksi ottelua amerikkalaista ”Chicagon kaupunkijoukkuetta” vastaan - tai niin ainakin aluksi sanottiin. Joukkue oli toki Chicagosta mutta se muodostui, kuten lehdet kirjoittivat, balttipakolaisista; amerikkalaisjoukkueen kokoonpanosta on poimittavissa nimet Jansenas, Janrauskas, Galinaitis, Mikhaitis, Seputavicius, Miniotas ja Razutis, jotka eivät kuulosta kovin illinoisilaisilta.

Hyvää harjoitusta pelit toki olivat ja päättyivät Suomen voittoon 80-73 ja 79-74. Ensimmäisen ottelun tappio oli ottanut Lithuanians-joukkueelle niin koville, että toinen pelattiin koska he halusivat revanssia, jota varten palasivat takaisin Tukholmasta vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa.

Pentti Salmen ja Martti Huhtamäen tuomaroimissa otteluissa esiintyivät edukseen erityisesti takamiehet Jorma Pilkevaara ja Teijo Finneman. Yleisöä peli ei suuremmin kiinnostanut, vaan Jäähalliin vaivautui ainoastaan hiukan reilut 1000 katsojaa. Syyksi lehtiartikkeleissa mainittiin, että ”monet olivat jo menettäneet uskonsa suomalaiseen koripalloiluun”.

Murhetta tuntui aiheuttavan ainakin heikko puolustuspeli, koritekotaito sekä lukuisat pallonmenetykset. Kari Liimon paluuta kokoonpanoon odotettiin, jotta hän toisi korintekoon ”tarvittavaa palsamia, mutta miten saataisiin muutkin tajuamaan, että koripalloilun idea on korien tekeminen”. Näin tylysti arvioi Heikki Kymäläinen.

Töölön Kisahallissa kesällä 2017 pelattu maajoukkueen faneille suunnattu Siniset - Valkoiset -peli ei ole aivan uusi keksintö. Vuonna 1967 sellainen pelattiin Rajamäellä, jonka ”komeaan Rajakaaren palloiluhalliin oli kerääntynyt 500 katsojaa seuraamaan vauhtinäytöstä”. Siniset sen pelin voittivat 69-62, josko sillä nyt on olennaista merkitystä. Sillä ehkä että sinisten paras pistemies oli Kari Rönnholm ja valkoisten Pertti Laanti.

Vain kymmenen päivää ennen kisoja hioi maajoukkue peliään kohtaamalla Pyrinnön 17. syyskuuta Tampereella ja päivää myöhemmin edellisen kauden Suomen mestarin KTP:n Kotkassa. Toisen pelin jälkeen otsikoihin nousi 19-vuotias Veikko ”Ville” Vainio, joka oli saanut Kalevi Tuomiselta luvan pelata kotisalissaan KTP:n riveissä.

Vainio oli EM-kisojen jälkeen lähdössä opiskelemaan Brigham Youngin ”suomalaisyliopistoon”. Ilta-Sanomissa arvioitiin, että KTP:n jättäminen oli kotkalaisille sen verran kova pala, että valmentaja Tony Bärlund jätti Ville pois KTP:n avausviisikosta. Lopulta Vainio pelasi vain tovin avausjaksolla ja istui toisen jakson kokonaan penkillä. Hän koki Bärlundin ratkaisun aikamoiseksi loukkaukseksi eikä halunnut enää kentälle. Ei ollut koripalloperhe aivan yhtenäinen tuolloin.

Kesän aikana joukkue oli harjoitellut uutta pelitapaa, jossa ”pelaajien henkilökohtaisten valtuuksien lisääminen tuo tavallisesti niin kaavamaiseen ja seisovaan peliimme liikkuvuutta ja ennen kaikkea vaarallisuutta”, kuten Eino Ojanen kolumnissaan arvioi. Eivät enää ”vakoilijat” voisikaan selvittää niin helposti Suomen ennen niin kaavamaista hyökkäystä.

Jo syyskuun alussa olivat koripalloasiantuntijat sitä mieltä, että Suomen aloitusviisikko pitäisi sisällään Kari ja Martti Liimon, Pertti Laannin, Veikko Vainion ja Jorma Pilkevaaran. Lopullisen joukkueen kokoonpano tuntui kovasti kiinnostavan ja niinkin varovaisia arvioita esitettiin, että Jumpalla opiskelunsa aloittanut Jorma Pilkevaara ja Yhdysvalloissa opiskeleva Kari Liimo olisivat ainoat varmat joukkueeseen. Liimo varsinkin, koska ”emmehän me muuten hänen matkojaan Amerikasta maksaisi”. Iloisiakin asioita valintaan mahtuisi: Suomen joukkueessa olisi ilmeisesti peräti neljä kaksi metristä pelaajaa.

Kovasti koko tuntui muutenkin kiinnostavan, koska tärkeänä tietona kerrottiin miten kisoihin osallistuu peräti 50 pelaajaa, jotka ovat ”pituuskasvussaan saavuttaneet kahden metrin rajan”. Pisimpiä olivat Neuvostoliiton Kovalenko (217 cm), Andrejev (215 cm) sekä Kreikan Tronzos (215 cm).

Koripalloa kuvattiin 1967 pitkien miesten peliksi ja joukkuekin esiteltiin pituusjärjestyksessä. Tärkeää oli myös mainita kengännumero kokoa korostamaan. Isoimmat kankaiset ja pehmeäpohjaiset Converset olivat kokoa 47 ja pienimmät 42 – aivan, juuri samanlaiset, joilla nykyisin ihan muuten kesällä tallustellaan!

EM-turnaus oli liitolle aikamoinen taloudellinen ponnistus, koska varmoja kuluja oli kirjattu 400 000 markkaa ja ainoat varmat tuotot olivat se 100 000 markkaa, jonka TV-sopimus tuotti. Suomessa kisoista näkyi tosin vain kaksi suoraa ottelua. Opetusministeriö oli valmis tarvittaessa kattamaan tappioita 75 000,- markkaan saakka.

Kisojen varsin karu arvonta suoritettiin 17.5.1967 Münchenissä. Pääsihteeri Jonesin sihteeri neiti Ursula Frank nosteli palloja lasimaljasta ilman erityistä rankingsijoittelua. Etukäteen oli ainoastaan sovittu, että Suomen alkulohko pelattaisiin Helsingissä.

Helsingin Lohko                                      Tampereen Lohko

Jugoslavia                                                 Neuvostoliitto

Puola                                                        Italia             

Suomi                                                       Bulgaria

Romania                                                   Kreikka

Espanja                                                     Ranska

Hollanti                                                     Unkari

Tshekkoslovakia                                        Itä-Saksa

Belgia                                                       Israel

”Olen erittäin tyytyväinen Suomen kisajärjestelyihin ja uskon, että nämä EM-kisat saadaan pelata kaikkien aikojen parhaissa olosuhteissa”, sanoi pääsihteeri William Jones arvonnan jälkeen.

Tarkkoja oltiin myös 50 vuotta sitten peliareenan lattian osalta. Se tuli maalata keltaiseksi. Kolmen sekunnin alueiden piti olla tumman sinisten ja pelialueen ulkopuolisen osan tuli olla vaalean sininen.

Kaikki oli siis valmista kisojen 72 otteluun, joista 36 pelattiin Tampereella ja saman verran Helsingissä. Lohkojen kaksi parasta ratkaisisi sijat 1-4 Helsingissä, kaksi seuraavaa sijat 5-8 Tampereella, edelleen kaksi seuraava sijat 9-12 Helsingissä ja loput neljä sijat 13-16 Tampereella.

Viimeiset kaksi viikkoa ennen kisojen alkua olivat Kalevi Tuomiselle aikamoiset. Hän ei ollut vain päävalmentaja vaan myös kisojen pääsihteeri. Kun Tuominen oli Seutulan lentoasemalla vastaanottamassa maailmankiertueelta saapuvaa Kari Liimoa, kävi kuten monen seuran edustajille myöhemmin: ketään ei tullut. Toki Liimo saapui Helsinkiin myöhemmin mutta olihan tuokin yksi lisärikka rokassa paineita kasvattamaan.

Samaan syssyyn valmentaja ”Petteri” Petersen sai ankaran sappikivikohtauksen, joutui sairaalaan, kutistui vuorokaudessa 2,5 kiloa ja määrättiin leikkaukseen, joka kuitenkin siirtyi”. Mutta yhtä kaikki: Petteri oli poissa joukkueen harjoituksista viikon verran juuri kun viimeisiä kuvioita Kisakalliossa hiottiin. Myös pelaajissa näkyi hurja harjoittelu- ja pelirupeama. Koko joukkuetta vaivasi syysflunssa, jonka lisäksi yhdellä jos toisella oli erilaisia vammoja; Ville Vainiolla nilkka, Martti Liimolla sormi, Lars Karellilla polvi. Lääkäri Antti Cederberg ja huoltaja Matti ”tape tai teippi” Turpeinen olivat täystyöllistettyjä.

Hiukan ennen kisojen alkua lehtien artikkelien sävy alkoi muuttua. Puhuttiin ”Geneven hengestä” ja toivottiin muutaman vuoden takaisten olympiakarsintojen hyvien otteiden muuttuvan Helsingin hengeksi. Kari Liimon otteet Yhdysvaltain yliopistosarjoissa sekä paluu maailmankiertueelta saivat hurjasti palstatilaa.

Liimo siis valmistautui kisoihin pelaamalla BYU:n joukkueen maailman kiertueella peräti 28 ottelua, joista joukkue voitti 25. Hän oli ollut joukkueensa arvokkain pelaaja edellisellä yliopistokaudella. Kuriositeettina maailman kiertueelta Liimo kertoi, että BYU:n oli ollut pakko hävitä yksi ottelu Filippiineille, koska muuten näiden maajoukkueen määrärahoja olisi aika lailla pienennetty.

Kalevi Tuominen joutui jatkuvasti vastaamaan kysymyksen: ”Kuinka montaa voittoa hän kisoista odottaa?” Tuominen tuhahti yleensä, että ”lienee tärkeämpää että minä valmennan kuin ennustan!”

Kallu viritti pelaajia iskuun myös Amerikasta tuomillaan kikoilla, joista yksi oli erityisen hyvä pihvi a´la Michigan State yliopiston valmentaja Forddy ”Music Man” Andersson. ”Tasan neljä ja puoli tuntia ennen ottelua joukkue söi yhdessä hyvän pihvin. Sitten puolen tunnin ulkoilu ja 30-45 minuutin nokoset. Näin tapahtui aina!”

Joukkueen valinta tapahtui 12. syyskuuta, eikä siinä lopulta ollut mitään yllättävää. Viisikymmentä vuotta myöhemmin Kalevi Tuominen sanookin, että valinta oli suorastaan helppo. ”Runko, eli puolet joukkueesta, oli pelannut jo Tokiossa.”

Tuomisen yksin valitsemaan lopulliseen joukkueeseen tuli kuusi pelaajaa Hongasta, neljä HKT:stä ja yksi sekä Tampereen Pyrinnöstä että KTP:stä. Kari Liimo toki pelasi Brigham Youngin yliopistossa mutta kisisläiseksi hänet kaikkialle kirjattiin.

Suomen kokoonpano EM-kisoissa 1967

Seuraavassa Suomen pelaajat ajan tapaan pituusjärjestyksessä. Pelaajaluonnehdinnat on koostettu Kalevi Tuomisen ja Pentti Salmen arvioista.

Veikko ”Ville” Vainio (205 cm, 19 v, KTP, 23 mo)

”Loistava levypallopelaaja, hän halusi niitä, oli temperamenttinen, kamppaili korin alla elintilasta, ei erityisen hyvä heittäjä.”

Uolevi ”Ulle” Manninen (202 cm, 30 v, Honka, 93 mo)

”Suomen ensimmäinen kaksimetrinen pelaaja, jonka jalat olivat hiukan hitaat, hyvä ja vaarallinen hook-heitto, teki komean siviiliuran.”

Kari ”Unski” Lahti (200 cm, 21 v, Honka, 37 mo)

”Liian kiltti pelaaja, hiukan verkkainen mutta hänellä oli hyvä ulottuvuus, hyvä ajoitus mutta koordinaatio hiukan heikko, hyvä pitkien vaihtopelaaja.”

Kari ”Kari” Liimo (200 cm, 23 v, HKT, 79 mo)

”Maailmanluokan pelaaja, hyvä heittäjä ja joukkueen tärkein levypallopelaaja, heitossa oli pitkä saatto, oli taktisesti kypsä pelaaja, kokemuksellaan joukkueen ehdoton vastuunkantaja.”

Pertti ”Pepe” Laanti (196 cm, 28 v, HKT, 110 mo)

”Hyvä nurkasta heittävä pelaaja, sen ajan isoksi mieheksi liikkui hyvin, oivallinen pukukoppipelaaja, sosiaalinen lisäpaukku joukkueelle.”

Martti ”Mara”Liimo (193 cm, 25 v, HKT, 99 mo)

”Marasta näki heti, että hänestä tulee loistava pelaaja, liikeradat olivat hienot, kädet tosi pitkät, liikkui ja harhautti hyvin, käytti hyvin tukijalkaa, oli ovela pelaaja, vaati itseltään aina paljon, oli kova ja hengen kannalta tärkeä pelaaja.”

Kari ”Rönni” Rönnholm (193 cm, 22 v, Honka, 47 mo)

”Joukkueen tsemppari, taistelevan pelaajan perikuva, haistoi hyvin irtopallot, oli joukkueen parhaita puolustajia ja asenteeltaan esimerkillinen.”

Lars ”Leka” Karell (191 cm, 20 v, Honka, 34 mo)

”Loistava heittäjä, vaikka jaloistaan hiukan kompura, hyvä vaihtopelaaja.”

Jorma ”Pilkku” Pilkevaara (187 cm, 22 v, Honka, 82 mo)

”Toinen maailmanluokan pelaaja, erinomainen pelinlukutaito, ennakoi tilanteet, loistava pallonkäsittelijä, mestarillinen rannesyöttö. Pilkku kasvatti Heikki Niinisen opeilla loistavan fysiikan ja sai myös lempinimen ’härkä´.”

Olavi ”Olli” Ahonen (185 cm, 26 v, Pyrintö, 42 mo)

”Ei hyvä, eikä huono mutta uskollinen puurtaja, yritti aina kaikkensa, ei ehkä uskonut itseensä tarpeeksi.”

Teijo ”Finne” Finneman (183 cm, 23 v, HKT, 71 mo)

”Kurinalainen pelaaja, joka omaksui asiat hyvin, kova harjoittelija, jolla ei ollut suurta heikkoutta, ei fyysisesti yhtä hyvä kuin teknisesti ja taktisesti.”

Jyrki ”Faija” Immonen (182 cm, 21 v, Honka, 60 mo)

”Vauhdikas pallon ylöstuoja, hyvä ja nopea korille ajaja sekä puolustaja, hyvä jaloistaan, hyvä ja pallovarma vaihtopelaaja.”

Risto Kala ja Roland Ahola valittiin varapelaajiksi.

Joukkueen huoltaja oli Kalevi Tuominen ja hänen apunaan toimi Robert Petersen. Joukkueen johtaja oli Reijo Raulas - Bayern-konsernin johtaja, lääkäri Risto Elovainio ja manageri Olavi Virtanen.

Juuri kisojen alla Neuvostoliitto hyväksyi kutsun tulla pelaamaan ja harjoittelemaan Kisakallioon viikon ajaksi. Se oli iloinen asia, joka varmasti osaltaan viritti joukkueen hyvään iskuun. Valmentaja, tai tuolloin apulaishuoltajan tittelillä toiminut, Robert Petersen oli kovin iloinen, koska Suomi oli selvinnyt viimeisestä leirikamppailusta Neuvostoliittoa vastaan vain 11 pisteen tappiolla.

Helsingin henki oli löytynyt - oli hyvä lähteä haastamaan ketä vain.

Osa 2. Suomi – Hollanti 28.9.1967

Kova kuhina EM-kisojen ympärillä näkyi lippuluukulla. Ennakkomyynti sujui hyvin ja kahteen finaaliotteluun myytiin ensimmäisenä lipunmyyntipäivänä jo yli 2000 lippua. Avauspäivä veti lopulta Tampereella paremmin kuin Helsingissä. Hakametsän iltapeliin myytiin yli etukäteen yli 5000 lippua. Kisakoneistoa oli hiottu huippukuntoon. Tyylikkäät harmaisiin housuihin ja sinisiin klubitakkeihin puetut toimitsijat ja virkailijat huokuivat itsetuntoa.

Lehdistö oli edelleen osin skeptinen. ”Mikäli menestystä ei tule, on varmaa, että koripalloilu vaipuu vuosiksi maan alle, josta ei helpolla nousta takaisin”, pohdiskeli muun muassa Heikki Kymäläinen.

Kisojen avausottelun alla Kalevi Tuominen uskalsi sanoa, että Suomi - Hollanti -ottelun tulosveikkaukseen kannattaa laittaa ”varma ykkönen”.  Hakaniemen torilla olevaa virallista kisakoria ihmeteltiin ja myös kokeiltiin. Jouni Ahonen (10 v.) otti äitinsä kassista ison sipulin ja kokeili sillä taitoaan.

Pelaajat saivat testata kisakoreja Helsingin Jäähallissa kahteen otteeseen ennen kisojen alkua. Niin tekivät muutkin joukkueet, joiden viimeistelyharjoitukset tuntuivat kiinnostavan ainakin Finnemania, Kari Liimoa ja Veikko Vainiota vielä 22 jälkeen illalla. ”Samperi, teidän pitäisi jo olla nukkumassa”, huusi Petteri Petersen ja hääti pelaajat pois.

Monille pelaajista avausottelun aamu ei juuri normaalista poikennut. Uolevi Manninen, Pertti Laanti, Kari Lahti ja Kari Rönnholm viettivät ainakin aamupäivän työpaikoillaan. Opiskelevilla pelaajilla oli murheita: miten selvitä kisojen aikaisista tenteistä? Kisojen päämajassa Merihotellissa yöpyivät pelaajista ainoastaan Pyrinnön Olli Ahonen ja KTP:n Ville Vainio, joiden huoneessa ”vanhat konkarit pitivät jatkuvia tupatarkastuksia”. Helsinkiläisille ja espoolaisille oli tarjolla oman kodin majoitus.

Kisojen avajaiset Helsingissä ennen Hollanti-peliä eivät olleet mikään karnevaalitapahtuma. Tampereella avauksesta vastasi kaupunginjohtaja Erkki Napoleon Lindfors ja Helsingissä Tasavallan presidentti Urho Kekkosen Belgian-matkan vuoksi pääministeri Rafael Paasio.

Helsingissä varuskuntasoittokunta esitti Lontoon taideolympialaisten mitalistin Kalervo Tuukkasen säveltämän kisafanfaarin. Koripalloliiton puheenjohtaja Ville Dillemuth ja FIBA:n pääsihteeri William Jones puhuivat ja salkoon nousi Maamme-laulun soidessa kaksi Suomen lippua - kaksi siksi, että FIBA:n lippu ei lentorahdista huolimatta ehtinyt ajoissa paikalle.

Peli Hollantia vastaan alkoi avajaisten jälkeen kello 19.00. Spekulaatio aloitusviisikosta oli ollut aamun lehdissä värikästä. Erityisesti Teijo Finnemania povattiin avaukseen kovin yleisesti. Kalevi Tuominen oli hankkinut aattopäivän kolarissa oman kisalookin ajettuaan ojaan. ”Sirpaleet tuovat onnea”, oli Kallu kuitannut hajonneen tuulilasin tuottamat haavat.

Noin 10 minuuttia ennen jokaista ylösheittoa Kallu Tuominen komensi pukukoppiin täyden hiljaisuuden, niin myös ennen EM-kisojen avausottelua. ”Kaikki pelaajat istuivat täsmälleen samassa asennossa, pää alhaalla ja täysin hiljaa kunnes kuljin ympäri ja nostin vuoronperään pelaajien päät ylös. Sitten avasin pukukopin oven ja sanoin pelaajille käskyn hoitaa homma kotiin.”

Hollanti-ottelun aloitusviisikko oli lopulta Kari Liimo, Veikko Vainio, Pertti Laanti, Jorma Pilkevaara ja Teijo Finneman.

”Varmasti olin jännittynyt mutta niin se on, niin kuin Lauri Markkanen sanoi, että kun peli alkaa, unohtuu kaikki muu”, pohtii Teijo Finneman 2017.

Hollanti oli Suomelle sopiva avausvastustaja ja pelistä kirjattiin lopulta 83-70 (37-29) voitto. Päävalmentaja Kalevi Tuominen oli pelin jälkeen tyytymätön puolustuspeliin. ”Suomen voitto perustui vastustajia parempaan fysiikkaan. Hollantilaisten kunto petti ja siksi he joutuivat ottamaan niin paljon virheitä”, summasi Kallu pelin jälkeen.

Tuominen kertoi halunneensa jakaa peliaikaa kaikille mahdollisimman tasaisesti ja moitti samaan hengenvetoon tuomareita, joiden toiminta oli jatkuvaa pilliin piipitystä. Hän kaipasi koripalloa, jossa miesten annettaisiin pelata ilman turhilta tuntuvia katkoja.

Lars Karell (15 pistettä) tuli peliin vaihdosta ja oli Jorma Pilkevaaran (15 pistettä) ohella joukkueen paras pistemies. Teijo Finneman heitti 12 pistettä ja Kari Rönnholm sekä Kari Liimo 10 mieheen. Kymmenen pelaajaa sai ottelussa peliaikaa, vain Olavi Ahonen ja Uolevi Manninen kuluttivat vaihtopenkkiä täydet 40 minuuttia.

Kari Liimo repi ottelussa 10 levypalloa mutta sai myös tuta huonosti suojatun korilevyn. Hän halkaisi sormensa ”levyssä olleeseen epämääräiseen ulokkeeseen”. Kaiken kaikkiaan Suomi oli levypallopelissä ylivoimainen ja vei irtopallot 46 – 21, jos lehtitietoihin on uskominen.

Martti Liimolle ottelu 100:s Suomi-paidassa ja hän kirjasi tililleen juhlaottelussa neljä pistettä. Päivän komein kori oli kuitenkin Ville Vainion ”tipautuskori” – siis silloin kovin harvinainen donkki, tai ainakin melkein.

Lopulta Helsingin ottelun yleisömäärä (noin 3000) oli iso pettymys, jota seliteltiin televisioinnilla. No, ainakin monet näkivät että Suomi voi voittaa ja se näkyi seuraavina päivinä.