Neljän aikaan auringon kuumimmat sateet alkavat olla siedettäviä. Otan säkillisen erilaisia palloja mukaani ja lähden kentälle. Koulun kenttä on sementtiä, todellinen harvinaisuus.
Lapset odottelevat jo tienvarrella. He juoksevat kilpaa vastaan ja taistelevat palloista. Painolasti vähenee hetkessä.
Kentällä ei näy vielä muita pelaajia. Aloittelen lasten kanssa. Aloitamme pallonkäsittelyllä, mikä tuntuu olevan lapsista sekä kentän ympärille kerääntyneistä kyläläisistä erittäin hauskaa. Pian kenttä täyttyy aikuisista, jotka riistävät pallot lasten käsistä. Annan heidän kokeilla hiukan, kunnes ohjaan kokeneemman kastin sivummalle. Nyt on lasten tunti.
Lapset ovat paljain jaloin. Se ei hidasta tahtia. Tytöillä on hameet, mutta ne nostetaan ylös kun pallo pitää saada jalkojen välistä. Korin tekeminen on hauskaa, mutta tärkeintä on että se huomataan. Madame angalia! (madame katso).
Viiden aikaan paikalle alkaa valua vanhempia pelaajia. Osa saapuu juosten, osa kävellen. Sovitusta alkamisajasta ei kannata edes mainita. Kukin tulee kun ehtii tai jaksaa. There is no hurry in Africa.
Ryhmä eroaa hieman edellisestä. Näillä on kengät. Tosin vain yhdellä viidestätoista on varsinaiset koripallokengät, nekin kolme numeroa liian suuret. Muut juoksentelevat erilaisissa tennareissa, joilla Paavo Nurmi juoksi aikanaan Suomen maailmankartalle.
Ryhmä on alueen mestari, mutta taso ei silti ole kovinkaan korkea. Ryhmää ei ole koskaan valmennettu. Joku näytti heille joskus vilauksen NBA-matsista, ja siitä into alkoi. Nykyään ryhmä kokoontuu joka ilta pelailemaan.
Vedän helppoja liikkeitä, jotta saisin selville ryhmän tason. Ei kovin korkea. Aloitetaan alkeista. Asenne on kohdallaan. Ryhmä imee kaikki neuvot. Vauhti on hirmuinen.
Kahden tunnin treenin jälkeen on jo pimeä. Palloa ei enää erota, joten päätämme lopettaa. Huomenna taas. Yhteinen loppurukous, joka minun pyydetään pitämään. Saan tehdä sen Suomeksi – tällä kertaa. Loppuhuuto, jonka jälkeen ehdotan kotiin lähtöä. Kukaan ei halua vielä lähteä. Istahdan kentänlaidalle odottelemaan. Innokkaimmat heittelevät vielä tunnin täysin pilkkopimeässä. Minä en näe enää edes koreja kentänlaidalta. Kahdeksalta saan suostuteltua kaikki kotiin. Kerään pallot. Yksi on kadonnut. Harmittaa. Hetken päästä tajuan. Nyt pallo on käytössä jossain kylässä, jossa käyttäjiä on varmaan sata. Ehkä näin on kuitenkin parempi.
Seuraavana päivänä ryhmä on taas kasvanut. Nyt joukkueen ainoa naispelaajakin on saatu mukaan. Sama toistuu päivä toisensa jälkeen. Vielä kun olisi enemmän palloja ja enemmän tunteja ilman tappavaa auringonpaistetta. Kaikki saataisiin mukaan!
Viikonloppuna ajattelen nukkua vähän pidempään. Turha toivo. Naapurin lapset ovat jo ovella pyytämässä palloja. Viisi minuuttia ja pihapeli on täydessä käynnissä. Hiekkapohjainen piha on loistava alusta kuivankauden aikaan. Sateella pohja pehmenee ja muuttuu mudaksi. Koriteline tehdään pyykkiämpäristä. Tarvitsemme jonkun palauttamaan palloa ämpäristä. Innokas Tarzan löytyy nopeasti. Peli käyntiin.
Kaksi tuntia kuluu nopeasti. Minun on jo nälkä. Lapset haluavat jatkaa. Anon aamiaistaukoa ja lahjon heidät muutamalla karkilla. Kymmenen minuutin aamiaistauon jälkeen peli jatkuu taas täydellä tohinalla.
Iltapäivällä päätän käydä vielä koululla, jos vaikka pääsisi nettiin. Kentällä odotetaan jo minua. Madame, can you please teach us! Ei auta kuin laittaa sandaalit sivuun ja mennä töihin!
Marika Vilanen
Kirjoittaja on Koripalloliiton virkavapaalla oleva aluepäällikkö ja vapaaehtoisena Tansaniassa vuoden 2008
Lisätietoja: http://www.adventuresofmarika.weebly.com/